Kansanrintama luomuna

KIRJOITIN vaalien jälkeen näin:

”Demokratian näkökulmasta olisi reiluinta, että Rinne valitsisi hallituksen rungoksi punavihreät puolueet: SDP:n, vihreät ja vasemmistoliiton.

Tämä vastaisi vaaleista tulleeseen viestiin: nyt on punavihreän opposition vuoro. Hallituspohja olisi myös selkeä linjavalinta, vaihtoehto porvarilliselle tai populistiselle politiikalle. Kansan tuomio tulisi seuraavissa vaaleissa.

Runko vaatii mukaan keskustan, ja vielä RKP:n lisävahvistukseksi ja henkiseksi tueksi keskustalle.”

HALLITUSTUNNUSTELIJA Antti Rinne on näyttänyt korttinsa, ja käsi on täysi: punavihreät kolmoset ja keskustan ja RKP:n pari.

Kansanrintamahan se perinteisesti on, demarien, maalaisliitto/keskustapuolueen ja SDKL/vasemmistoliiton koalitio. Vihreät tuovat mukaan omaa luomupanostaan ja RKP koristaa kimaran. ”Punamulta” on yleensä tarkoittanut sdp:n ja keskustan yhteistyötä.

MINUSTA on hyvä, että vaalitulos on näin selkeästi hallitusneuvottelujen pohjana. Punavihreä muutoshalu oli tulokset summaten äänestäjien vahvin viesti. Toki mukana on myös keskusta, joka oli vaalien suurin ja oikeastaan ainoa häviäjä, mutta se nyt on vain poliittista realismia ja matematiikkaa, että Alkion perilliset neuvotteluihin tarvitaan.

Ei pidä tietenkään väheksyä vaalien muita viestejä. Protesti nykymenolle kanavoitui rajusti perussuomalaisten kautta. Tuki tiukalle taloudenpidolle näkyi kokoomuksen hyvässä tuloksessa.

Kokoomuslaiselle politiikalle ei kuitenkaan löytynyt sijaa Rinteen muutoshakuisessa joukkueessa, perussuomalaisista puhumattakaan. Avainsana on muutos. Ja valta valita on nyt Rinteellä.

PUOLUEIDEN TAKTIKOINTIA on ollut kiinnostavaa seurata. Keskusta alkoi ensishokin jälkeen esittää vaikeasti tavoiteltavaa ja  pyörittää kahta viestiä: ”vaalitappio viittaa oppositioon” ja ”sinipunaa pukkaa”. Pienenä myönnytyksenä tuli kolmas viesti: ”ovi hallitusneuvotteluihin on viisi senttiä raollaan”, jos sinipunaa ei synny ja jos keskustaa tarvitaan pelastamaan isänmaata ja jos ja jos.

Viestijänä kunnostautui etenkin keskustan hyvin mahdollinen seuraava puheenjohtaja Antti ”Kanki” Kaikkonen, jonka kasvot näyttivät aina vain murheellisemmilta kuin heinäseivästyylisen rumban ja Jorma Uotisen murhaavien kommenttien  jälkeen.

Uskon mieluummin, että keskustan johto ymmärsi hyvin, että hallitukseen kannattaa ilman muuta pyrkiä, jos mahdollisuuksia ilmenee, niin isoja ratkaisuja ollaan hallituskaudella tekemässä.

Hämäysliikkeillä – kuten vastausten pitkittäminen ja puolue-eliitille tehty kysely – pedattiin parempia neuvotteluasemia ja toisaalta annettiin jäsenkentälle aikaa sopeutua siihen, että puolue ei tappion jälkeen lähdekään perinteiseen tapaan raamit kaulassa oppositioon lihomaan.

KOKOOMUS, joka vaaleissa kurotti SDP:n kantaan, esitti puolestaan kovaa jätkää. Se yritti iskeä kiilaa Rinteen punavihreään muutoshaluun ja luotti kolmeen prinsiippiin: ”talouspolitiikan on oltava tiukkaa”, ”verotus ei saa kiristyä, pikemminkin keventyä” ja ”vasemmistoliiton kanssa ei ruveta millekään”. Näihin kantoihin hallitustie sitten katkesikin.

Perussuomalaiset eivät Jussi Halla-ahon tyylille uskollisina juuri taktikoineet. He pitivät kiinni ilmastokannoistaan ja maahanmuuttonäkemyksistään, vaikka varmasti arvasivat, että näillä linjauksilla tie vie oppositioon. Ehkä halusivatkin sinne.

Vihreiden ei tarvinnut taktikoida, vaan pitää suut supussa ja odottaa neuvottelukutsua. Samoin RKP saattoi luottaa siihen, että heidän paikkojaan tarvitaan koalitiossa kuin koalitiossa. Vasemmistoliitto keskittyi rukoilemaan, että keskusta ei torppaisi hallitusneuvotteluja, koska kokoomuksen kanssa hallitusovi  pysyisi kiinni. 

LUOMUKANSANRINTAMAHALLITUS todennäköisesti syntyy, näin uskon. Mutta varmaahan se ei ole. Jos Rinteen muutoshallitus saadaan aikaiseksi, mitä siitä seuraa?

Ensin tietysti vähän karnevaalia ja riemunkiljahduksia. Ovathan pahan oikeistohallituksen synkeät ajat jääneet taakse, ja punavihreät muutosvoimat johdattavat kansaa kohti onnellisempaa tulevaisuutta.

Demarien rinnat paisuvat innosta, taas ollaan kiinni vallan kahvassa, virkapaikoissa ja resurssien kohdentamisessa. Vihreästä vallankumouksesta puhutaan, punainenkin kumous vilahtaa siellä täällä. Keskusta ei oikein kehtaa tuulettaa selkävoittoa politiikasta, jota se juuri äsken johti.

Syksyllä odottaa karvas arki. Intressit risteävät, media kiusaa ja kansa hylkää.

KANSANRINTAMALLA on pitkä lista lupauksia lunastettavana. Demarien pitää toteuttaa ainakin eläkesatanen, 0.7 hoitajamitoitus ja satsaus toisen asteen koulutukseen. Keskustan pitää saada maakuntahallinto jossakin muodossa. Vihreät janoavat koulutusmiljardia ja vasemmistoliitto vaatii korotuksia sosiaalitukiin. RKP haluaa laajan päivystyksen Vaasan aluesairaalaan. Ja tämä on vasta alkua.

Menopaineita on niin paljon, että veroja on korotettava ja velkaa on otettava lisää. Tällainen politiikka taas saattaa heikentää talousnäkymiä, ja se on hallitukselle vakava paikka, vaikka kuinka haluttaisiin irtaantua ”kamreerien talutusnuorasta”.

Toinen vaihtoehto on se, että lupauksia ei toteutetakaan.

LUVASSA on myös todellisia ongelmakimppuja, kuten sote-uudistuksen toteuttaminen viimeinkin, perusturvan syyperusteisuus tai vastikkeettomuus, perhevapaat ja kotihoidon tulevaisuus, yritysverojen korotus, sellutehdasinvestoinnit, hakkuut ja hiilinielut,  hävittäjähankinnat ja turvallisuuspoliittiset ratkaisut ylipäätään ynnä muut tilanteet, joissa kansanrintamapuolueiden kannat menevät lähtökohtaisesti ristiin.

Puhumattakaan ilmastonmuutoksen torjunnasta, johon kansanrintamapuolueet ovat puheissaan lujasti sitoutuneet. Tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, mitä konkreettista tällä saralla on saatu aikaan neljän vuoden kuluttua.

OIKEISTO-OPPOSITIO tulee taatusti röykyttämään punaviherpolitiikkaa sydämensä pohjasta. Perussuomalaiset räyhäkkäämmin, kokoomus hillitymmin. Molemmilla on tuloksekkaan pelin paikka.

Etenkin perussuomalaisten tilanne on kutkuttava. Puolue nousi viimeisimmässä gallupissa ykköseksi – tosin harmikseen vasta vaalien jälkeen. Halla-ahon pelikirjassa on varmasti tavoitteena suurimman puolueen asema seuraavissa vaaleissa ja nousu hallitustunnustelijaksi, jota kukaan ei voi syrjäyttää.

Mutta neljä vuotta on politiikassa pieni ikuisuus.

Eikä kansanrintaman syntykään ihan satavarmaa ole.