Vaalikeitos 2019: paljon vanhaa, vähän uutta, jotain sinistä ja hitunen lainattua

ILMASTOVAALIT, vanhusvaalit, sotevaalit, maahanmuuttovaalit…

Ei tainnut tulla mitään näistä, vaikka kaikki nuo ainekset toki vaalisopassa porisevatkin.

Näyttää siltä, että kyseessä ovat aika perinteiset vallanvaihtovaalit, joissa poliittinen heiluri singahtaa laidalta toiselle. Hallitusvastuu syö kannatuksen, ja oppositioasema lihottaa. Kansa haluaa muutosta, ja nimenomaan muutoksen kaipuu on se suurin liikevoima vaaliuurnilla.

Vasemmiston – johon tämän vaalikauden perusteella voidaan lukea myös vihreät – ja porvaripuolueiden vastakkainasettelu on perinteisen kärkevä. Protestiäänet kanavoituvat – yllätys, yllätys – Perussuomalaisten kautta. Tuttua vanhastaan.

Mutta vaikka vaalikeitos maistuukin moneen kertaan lämmitetyltä, on pataan heitetty myös tuoreita mausteita.

SOSIALIDEMOKRAATIT porskuttavat. Eivät eläkelupausten, veronkorotusten tai aktiivimallin perumisen vuoksi, vaan siksi, että niin moni on kyllästynyt Sipilän hallitukseen ja haluaa muutosta. Mutta uutta on se, että oppositio ei ole paisuttanut kannatusta ihan entiseen tapaan. Ilman ay-liikkeen toverillista apua hallituksen kormuuttamisessa demaripuolue olisi voinut juuttua kannatuskuoppaan.

Parhaimmillaankin SDP:n kannatus nousi vain 22%:n tuntumaan, ja sekin on hiipunut kovaa kyytiä vaalipäivän lähetessä. Todellinen katastrofi eli paalupaikan menettäminenkin on ainakin teoriassa mahdollista. Antti Rinne istuu hyvin vaalimainosten bussikuskiksi, mutta hänen lausuntonsa ja esiintymisensä ovat kaukana uskottavasta pääministerikandidaatista.

VIHREÄT korjaavat myös satoa ärhäkkäästä oppositiopolitiikastaan, jossa he ryhmittyivät kylki kylkeen vasemmistorintaman kanssa. Vihreät ovat lisäksi suurin hyötyjä hiukan puun takaa tulleesta ilmastoherätyksestä. Vihreät saattavat näissä vaaleissa vihdoin realisoida gallupkannatuksensa ja vakiinnuttaa asemaansa varteenotettavana  tulevaisuuden pääministeripuolueena.

Vihreät voivat kyllä kiittää iltarukouksissaan Pekka Haaviston valinnasta pätkäpuheenjohtajaksi. Haaviston maltillisuus madaltaa aitoja liikkuville äänestäjille, jotka eivät allekirjoita vihreiden radikaaleimpia ajatuksia. Voi vain kuvitella, olisiko kannatuslukema kaksinumeroinen, jos vihreiden ykköskasvoksi olisi valittu kuka tahansa muu esillä olleista vaihtoehdoista tai jos Touko Aallon voimat olisivat kantaneet vaalikevääseen asti.

Oppositiotovereiden imussa kurottaa vaalivoittoon myös vasemmistoliitto, joka on profiloitunut entistä selvemmin niiden ihmisten puolueeksi, joille sosiaaliset tuet ovat kirjaimellisesti elintärkeitä. Puoluetta on siunattu puheenjohtajalla, joka ei jätä kynttiläänsä vakan alle ja joka suomii armotta Sipilän hallitusta.

KOVIN NOUSIJA on perussuomalaiset, joka eroaa muista oppositioryhmistä sikäli, että se istui puolet kaudesta Sipilän hallituksessa. Hallitusseikkailu on kannattajien mielissä taaksejäänyttä elämää, ja perussuomalaiset on jälleen kerran kansalaisten tärkein protestikanava. Kahtia jakautuneelle puolueelle on toki viime vaaleihin verrattuna luvassa miinusta, mutta kannatusalhostaan  puolue on loikannut korkealle. 

Perussuomalaisten nousua selittävät maahanmuuttovastaisuus ja etenkin Oulun seksuaalirikosvyyhti, hysteriaksi koettu ilmastonmuutoskeskustelu ja vastareaktio totaaliseen ilmaherruuteen pyrkivälle arvoliberalismille.

Tärkeä tekijä on myös puheenjohtaja Jussi Halla-aho, joka on osoittautunut – mm. Timo Soinin suorasukaisista epäilyistä huolimatta – sinnikkääksi jalkatyön tekijäksi ja vetovoimaiseksi hahmoksi. (Tarkemmin Halla-ahosta seuraavassa postauksessa)

KESKUSTA ja Juha Sipilä maksavat nyt karvasta hintaa päähallituspuolueen roolista ja pääministeriydestä. Työllisyysasteen nouseminen yli tavoitellun 72%:in, valtiontalouden terveyskuuri ja velkaantumisen pysähtyminen eivät äänestäjiä lämmitä, kun keinot leikkauksineen ja kiky-sopimuksineen on koettu kansalaisia liikaa kurittaviksi.

Soten kaaduttua maakuntahallinnostakaan ei tullut kaivattua vaalivalttia. Sen sijaan yllätysministeri Bernerin taksiuudistus puree omiensa kinttuja vaalikentillä lähes legendaarisen ns. paskalain tapaan.

Sipilän kohtalo on muistutus myös siitä, kuinka nopeasti suhdanteet politiikassa vaihtuvat ja pikavoitot haihtuvat. Neljän vuoden takainen poliittinen messias ja puolueen lemmikki on muuttunut painolastiksi ja jopa sylkykupiksi, joka taistelee sumealta näyttävästä poliittisesta tulevaisuudestaan. Mitä nopeampi on nousu, sitä kovempi on pudotus.

KOKOOMUKSEN suojaus on pysynyt ylempänä kuin keskustan, ja kannatusluvut säilyivät pitkään korkealla.  Kokoomuksen kannattajille hallituspolitiikan tulokset ja näkymät ovat maistuneet selvästi paremmin kuin keskustalaisille.

Itse asiassa vielä vuodenvaihteen kannatusluvuilla kokoomus olisi kamppaillut  SDP:n kanssa tasapäin suurimman puolueen asemasta, mikä olisi ollut hallituspuolueelta hämmästyttävä suoritus. Mutta Esperi Caren ja kumppanien piittaamattoman vanhustenhoidon paljastuminen puhkaisi yksityisten palvelujen nimiin vannoneen kokoomuksen teflonin, ja pannun pohjaan tuli saman tien ammottava aukko, jota Petteri Orpon haparoivat paikkausyritykset eivät ennätä korjata.

SIRPALEPUOLUE sinisten vaalinäkymä vahvistaa vanhan viisauden: loikkareille käy politiikassa köpelösti. Sinisiltä puuttuu myös riittävän omaleimainen linja; light-versio perussuomalaisista on kevyeksi havaittu. Sääli sinänsä, että muutaman potentiaalisen poliitikon ura kuihtuu. 

Eurooppalaista lainatavaraa ovat Hjalliksen Liike.Nyt ja  Paavo Väyrysen Tähtiliike. Näyttää siltä, että Italiassa tai Ranskassa menestynyt uudenlainen poliittinen lähestymistapa ei toimi ainakaan vielä Suomessa, vaan protesti  löytää väylänsä perussuomalaisten kautta.

Kiinnostavaa kuitenkin nähdä, värähtääkö Harkimon porukan viisari edes yhden edustajapaikan verran. Samoin se, sammuuko Väyrysen puoli vuosisataa kestänyt poliittinen ura tähän kevääseen.

VAALIEN PIHVI on mielestäni se, pystyykö vaaleista syntyvä uusi hallitus - keitä siinä lopulta istuukin - vahvistamaan työllisyyttä, toteuttamaan uudistuksia ja satsaamaan tulevaisuuteen romuttamatta valtiontalouden haurasta tasapainoa ja päästämättä velkaantumista uudelleen laukalle.

Kovinkaan lupaavalta ei vaikuta se, että vaalikeskustelujen miljardilupausten katteeksi löytyy lähinnä vain usko 75%:n työllisyysasteeseen. Asiantuntijoiden mukaan tähän tavoitteeseen päästään ainoastaan erittäin tiukoilla työllistämistoimilla. Valmius niiden toteuttamiseen kuitenkin loistaa poissaolollaan.