Teuvo Hakkarainen, hegemonia ja desperadot

TEKSASILAISEN Guy Clarkin laulu Desperados Waiting for a Train on countryn kestävimpiä helmiä.

Laulu kertoo varttuvan pojan silmin vanhasta miehestä (hahmon esikuva on Clarkin isoäidin miesystävä), jonka kanssa hänellä on läheinen side sukupolvierosta huolimatta. Mies on tehnyt elämäntyönsä öljynporaajana. Hän on ”vanhan liiton maailmanmies”, jonka poraamat lähteet ”eivät ole koskaan kuivuneet”.

Pojan soittama Red River Valley saa miehen kyyneliin. Päivät kuluvat baarissa toisten ukkojen seurassa. Poika näkee heidät vanhojen lännenelokuvien lainsuojattomina.

From the time that I could walk he'd take me with him
To a bar called the Green Frog Cafe
There were old men with beer guts and dominos
Lying 'bout their lives while they'd played

And I was just a kid
They all called his "Sidekick"

Like desperados waitin' for a train
Like desperados waitin' for a train

MONIKERROKSINEN laulu tarjoaa aineksia vaihtuville tulkinnoille, mutta yksi linja on se, että ”desperadot” ovat aikojen muutoksesta putoavia ihmisiä, usein miehiä, jotka elävät yksinkertaista elämäänsä ammentaen lohtua muistoista ja perinteistä. He odottavat junasta pelastajaa, ihmettä.

Mutta ”juna” onkin vääjäämättä kuluva aika ja muuttuva maailma. Viimeisessä vaunussa tulee ”that son-of-a-bitch”, kuolema.

Teksasin takamailta on pitkä matka Suomeen, mutta laulun maalama kuva on noussut usein mieleeni, kun pohdin erityisesti perussuomalaisten kannatusta. Toki ilmiö ei rajoitu pelkästään perussuomalaisiin. Ihmisiä, jotka eivät ymmärrä eivätkä hyväksy ajan henkeä ja torjuvat vallitsevan hegemonian, on sekä monien puolueiden äänestäjissä että nukkuvissa.

Kenellä on hegemonia?

MITÄ SITTEN on yhteiskunnallinen hegemonia? Professori Kimmo Rentola kirjoitti äskettäin Helsingin Sanomien kolumnissa,  että nuoren etsiessä itseään ”usein jollakin maailmanparannuksen idealla on hegemonia. Ei enemmistön kannatusta, vaan mahdollisuus asettaa agenda” (lihavointi JR) https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006063492.html

Rentola osuu mielestäni asian ytimeen. Hegemonian haltija ei välttämättä ole yhteiskunnallisessa valta-asemassa, mutta hän asettaa ne kysymykset, joista keskustellaan, joita kannatetaan tai vastustetaan, joihin on otettava kantaa. Ja se on prosessi, joka kuljettaa yhteiskunnan muutosta.

Rentolan mukaan hegemonia on nyt vihreillä. Edeltäviksi ”besserwissereiksi” hän listaa 70-luvun taistolaiset ja 60-luvun sadankomitealaiset ja pasifistit.

Omasta mielestäni nykyinen hegemonistinen ajatustapojen murros rinnastuu vaikuttavuudessaan nimenomaan 60-luvun arvokumoukseen, joka haastoi paitsi poliittiset asetelmat myös kaikki auktoriteetit, instituutiot, kulttuurin totunnaisuudet ja seksuaalimoraalin.

2010-LUVUN HEGEMONIAA pitävät hallussaan ilmiselvästi vihreät, vasemmisto ja feministit. He nostavat jatkuvasti esiin keskeisimmät ja polttavimmat kysymykset: ilmastonmuutos, maahanmuutto, monikulttuurisuus, yritysten ja voitontavoittelun kritiikki, sukupuolten tasa-arvo, seksuaalinen häirintä, sukupuolivähemmistöjen oikeudet…

Mutta 60-luvun kysymyksenasettelijoista tilanne eroaa olennaisesti: 60-luvun valtamedia – Yleisradiota lukuunottamatta – ei ollut uusvasemmistolaisten hegemonistien puolella, vaan heitä vastaan. (Siitä huolimatta keskeisimmät 60-lukulaiset arvot – kuten yhteiskunnallinen tasa-arvo – on vuosikymmenten mittaan omaksuttu itsestään selviksi perusarvoiksi. Ylilyönnit – kuten vallankumouksen tai sosialismin tavoittelu – ovat jääneet matkan varrelle.)

Tämän hetken valtamedia puolestaan on sisäistänyt yllättävänkin kattavasti vihertävän arvomaailman ja argumentaation. Näin syntyy kaikupohja, joka takaa hegemonian voittokulun nykyisissä olosuhteissa.

ENTÄ SITTEN ne desperadot? Heille hegemonistiset kysymyksenasettelut tuntuvat vierailta.  Maahanmuutto ahdistaa, ilmastonmuutoksen torjunta vaikuttaa hysterialta, homoliitot arveluttavat, #metoo kyllästyttää, sukupuolineutraali kasvatus kummastuttaa muunsukupuolisuudesta puhumattakaan, kaikkialle ulottuva poliittinen korrektius suututtaa.

Muutos tuntuu jyräävän totutun elämisen ja ajattelun mallin. Vastaan on pistettävä, Jos ei muuten, niin perussuomalaisia äänestämällä. Mikään ei ehkä muutu, mutta näytetään, että  mitta alkaa olla täynnä. 

”Kato tätä, näitä ihmisiä, kuka niistä puhuu?”

OLIN AJANKOHTAISEN KAKKOSEN juttukeikalla perussuomalasten kansanedustajan Teuvo Hakkaraisen vaalivalvojaisissa Permoisten metsästysmajalla Viitasaarella huhtikuussa 2015. Eduskuntavaalien ratkaisujen hetket olivat käsillä.

Maja oli alun perin Hakkaraisen syntymäkoti, pientila piskuisine päärakennuksineen ja muutaman lypsävän navetoineen keskellä metsää. Täältä Hakkaraisen perhe oli ponnistanut sahayrittäjiksi. Teuvokin oli paiskinut sahahommia pikkupojasta lähtien.

Kun saavuimme kuvaajan kanssa paikalle, Teuvo oli yksin ja päissään kuin pelikaani. Koko vaalikampanjan ajan hän oli ollut selvinpäin, mutta vaali-iltana korkki narskahti.

PIHAMAALLA Teuvo kertoi hiukan sammaltaen, miksi hän lähti politiikkaan.  

”Mää en oo mikään eliittipoliitikko, mitä on vihervasemmisto,  jotka jätkän kukkarolle menee ja lyö sen rahat toiselle ja selittää sen nätisti näille antajille. Mää oon työmies. Mää oon ihan vaan tavan jätkä.”

”Mää tiedän noi jätkät jotka tekee tuolla töitä kuule, ne elättää perheensä, ne haluaa elää täällä kylällä, ne ei halua lähteä kaupunkiin, vaikka siellä on paremmat ehdot, ne haluaa elää täällä. Sen takia mää puhun ja olen. Jos mää otan viinaa niin mää otan ja jos horjahan niin horjahan. Mää oon semmoinen  kuin nää kaikki muutkin.”

”Kato tätä, näitä ihmisiä, kuka niistä puhuu?”

Kurvasimme Teuvon tukimiehen vanhalla Cadillacilla Hakkaraisen sahalle. Seurasimme Teuvoa sirkkelin vierelle.

”Mä olin tässä 14 vuotta. Tämmöisellä työmaalla yleensä tehhään miehiä.”

”Näitä kujia kun kulkee, niin pitää olla mies. Täälä ei pärjää muuten, ei pärjää, ei varmasti.

Jos tänne joku mämmikoura tulee, niin se lähtee itkien jonnekin muualle.” 

”Tänään mää lähden joko eduskuntaan tai tänne sahalle”

TEUVO, JOS KUKA, on aito desperado. Kaikkien kohujen jälkeen hän keräsi yli 5500 ääntä ja uusi eduskuntapaikkansa 2015. Ja tämän kevään vaaleissa häneen pani uskonsa yli 8000 äänestäjää. Käräjistä ja tuomioista huolimatta.

Hakkarainen tuntee kaltaisensa. 

Ne jotka eivät ole mitään

EMERITUSPROFESSORI Timo Vihavainen kirjoitti blogissaan – joka usein hätkähdyttää mutta lähes aina pistää miettimään – Ranskan keltaliiveistä löytäen kiinnostavia yhteyksiä. (Kirjoitus pohjautuu James McAuleyn artikkeliin Low Visibility New York Review of Books -lehdessä) http://timo-vihavainen.blogspot.com/2019/04/keltaliivit-eivat-ole-mitaan.html

Vihavainen muistelee Ranskan suurta vallankumousta vauhdittanutta Abbè Sieyèsin pamflettia Mitä on kolmas sääty ja mitä se tahtoo? Kolmanteen säätyyn 1700-luvun Ranskassa kuului keskiluokka, kuten talonpojat ja porvarit. Se edusti valtaosaa kansasta. Isä Sieyès kirjoitti, että ”nyt se (kolmas sääty) ei ole mitään” (rien), mutta ”tahtoo kyllä tulla joksikin”.

230 VUOTTA SITTEN kirjoitetuilla sanoilla on elävä yhteys nykyhetken Ranskaan, ja laajemmallekin.

Vihavainen luonnehtii keltaliivejä eräänlaiseksi ”unohdetun kansan liikkeeksi”, jonka kannatus on vahvinta suurten keskusten ulkopuolella ja Ranskan alas ajetulla maaseudulla. Vihavaisen mukaan ”liike edustaa sitä kansanosaa, joka on suurten kaupunkien kuplien ulkopuolella ja siis sieltä käsin näkymättömissä”. Keltaliivit ovat ”epäpoliittisia, vailla utooppisia päämääriä”. He ovat ”varsin muodoton ja omituinen vihaisten yhteinen liike”, ”tämän vuosisadan talonpoikaiskapinallisia”.

Presidentti Macron on jossakin yhteydessä erehtynyt sanomaan, että Ranskassa on henkilöitä, jotka eivät ole mitään. Vihavaisen mukaan keltaliivit ymmärsivät lauseen tahallaan väärin ja omaksuivat protestiksi tunnuksen ”ne jotka eivät ole mitään”. ”Huomioliivit ikään kuin huomauttavat siitä tosiasiasta, että he ovat sittenkin ovat olemassa”, jatkaa Vihavainen.

KELTALIIVIEN protestien syinä pidetään mm. polttoaineiden hinnankorotuksia, Macronin ylimielisyyttä, elitismiä ja maahanmuuttopolitiikkaa,  mutta Vihavainen näkee taustalla yleisemmän motiivin:

”Ehkäpä tässäkin tapauksessa se varsinainen syy on loukkaantuminen siitä, ettei tavallisten ihmisten arkipäiväisiä ongelmia oteta vakavasti, vaan askarrellaan kaiken maailman marginaalien parissa ja hehkutetaan maailmaasyleileviä ”arvoja”. Niiden toteuttaminen pannaan sitten niiden maksettavaksi, jotka kehitys on muutenkin sysännyt pahnan pohjille.”

DESPERADOT kokevat, että muuttuvan maailman silmissä he eivät ole mitään.

Mutta hekin haluavat tulla joksikin.

Maailma vain menee kovaa kyytiä toiseen suuntaan.