Kaappipersuilta keskisormea, punavihreiltä peukkua

DEMARIPOMO Antti Rinne tuli vaali-iltana omiensa eteen vasta, kun oli varma, että viiden tuhannen äänen kaula perussuomalaisiin ei ainakaan kokonaan enää sula.

-Kuka voitti vaalit?, Rinne huusi lavalta.

Hetken vaikutti siltä, että yleisö ei osaa vastata. Mutta tulihan se voittohuuto sieltä.

SDP:n vaalikamppailu oli kuin 12 erän raskaan sarjan nyrkkeilyottelu. Suosikki hallitsi kehätapahtumia kuudenteen erään asti. Sen jälkeen taisto alkoi tasaantua, ja viimeisessä erässä ykkössijoitettu hoippui tyrmäyksen partaalla.

Mutta alkupään pisteet riittivät niukkaakin niukempaan voittoon.

Vaikka demarien ääniosuus painui puolueen historian heikoimpien joukkoon, Rinteen SDP kuitenkin voitti tärkeimmän kisan: SDP on suurin puolue ja Rinne todennäköinen pääministeri. Päätavoite saavutettiin. Vajaa viidennes äänestäjistä näytti varovaista peukkua.

JUSSI HALLA-AHON perussuomalaiset ylsivät niin sanotusti napsun päähän paalupaikasta ja yllättivät omalla tuloksellaan kaikki, itsensäkin. ”Mestari” kruunattiin äänikuninkaaksi.

Kiistaton menestys on vaatinut muidenkin kuin huoltoasemien ja lähiöiden peruspersujen ääniä. Mukana on ollut myös kaappipersuja, kuten kollega Jari Kupila heitä kutsuu.

Kaappipersut tulevat kenties hyvinkin keskiluokkaisista taustoista, mutta tukevat oikeistopopulisteja siitä erityisempää julkista meteliä pitämättä.

Ääni perussuomalaisille  oli keskisormen heilautus ennen kaikkea ajan hengelle, joka tuoksahtaa vahvasti punavihreältä. Kansainvälistä käsimerkkiä näytti vajaa viidennes äänestäjistä.

Keskisormen puoluepoliittinen kohde oli etenkin Juha Sipilän keskusta. Keskusta koki historiansa hirveimmän romahduksen. Vieraat löivät, ja omienkin usko horjui.

PETTERI ORPON kokoomus selvisi kuiville vaarallisesta kannatusnotkahduksesta huolimatta. Tulos osoittaa, että tiukalla talouspolitiikalla ja varovaisella verottamisella on vaaleista toiseen varsin vakaa tuki. Vajaa viidennes äänestäjistä peukutti porvarillista peruslinjaa.

Vihreät kurottivat Pekka Haaviston johdolla komeaan vaalivoittoon, vaikka puolue ei kyennytkään gallupkannatusta täysin realisoimaan. Naisten rynnistys eduskuntaan toteutui erityisen vahvasti vihreissä. Viimeistään nyt vihreät ovat paaluttaneet tontin potentiaalisten pääministeripuolueiden joukkoon.

Vihreiden peukuttajat lähettivät viestin ilmastonmuutoksen tosissaan ottamisesta, ihmisoikeuksien, maahanmuuttajien ja vähemmistöjen puolustamisesta, sukupuolten tasa-arvosta ja punavihreän hegemonian  vahvistamisesta yhteiskunnallisessa keskustelussa.

PUNAVIHREÄÄ peukkua tuli myös vasemmistoliitolle, joka pääsi nauttimaan ensimmäisestä vaalivoitosta  vuoden 1995 jälkeen. Lähtötaso oli vajonnut 2015 vaaleissa jo perin alas, mutta tulos nostaa Li Anderssonin joukkueen itseluottamusta ja voimistaa punavihreää muutostuulta.

Ilma on nyt sakeanaan hallituspohjalaskelmia. Seuraavassa en esitä ennustetta, vaan toiveen.

DEMOKRATIAN NÄKÖKULMASTA olisi reiluinta – käyttääkseni nykypolitiikan nousevaa laatusanaa – että Rinne valitsisi hallituksen rungoksi punavihreät puolueet: SDP:n, vihreät ja vasemmistoliiton.

Tämä vastaisi vaaleista tulleeseen viestiin: nyt on punavihreät opposition vuoro. Hallituspohja olisi myös selkeä linjavalinta, vaihtoehto porvarilliselle tai populistiselle politiikalle. Kansan tuomio odottaisi seuraavissa vaaleissa.

Runko vaatii mukaan keskustan, ja vielä RKP:n lisävahvistukseksi ja henkiseksi tueksi keskustalle. Sinänsä keskusta voisi löytää punavihreiden kanssa helpostikin yhteisen ohjelmapohjan.

KESKUSTAN OSALLISTUMINEN tuskallisen tappion jälkeen edellyttäisi kahta asiaa. Sipilän liberalistinen johto pitäisi vaihtaa punamultavoimiin. Sipilähän on vannonut, että hänen keskustansa ei ole mukana romuttamassa hänen oman hallituksensa talouspoliittista perintöä.

Keskustan tulisi myös luopua ikiaikaisesta doktriinistaan, jonka mukaan rökäletappion jälkeen mennään aina oppositioon kasvamaan.

Hallitusvastuussa keskusta pystyisi tavoittelemaan edelleen väliportaan hallintoa eli ikonista maakuntamallia ja esiintymään ”köyhän asialla”, mikä taisi Sipilän hallituksessa jäädä unohduksiin.

Kokoomus tiukkoine talouslinjoineen ei istuisi yhtä hyvin punavihreään pohjaan kuin keskusta. Ei ole ehkä halukaskaan tällaiseen kombinaatioon.

PUNAVIHERMULTAHALLITUS merkitsisi vaalivoittaja perussuomalaisten jättämistä oppositioon. Toisaalta yhteisen ohjelmapohjan perussuomalaisten kanssa olisi kitkaista. Sitä paitsi Rinne, Orpo ja moni muu puoluejohtaja on viestittänyt vahvasti haluttomuuttaan tehdä yhteistyötä Halla-ahon kansa. Takinkääntö voisi tehdä kipeää.

Perussuomalaisten nousu hallitukseen olisi myös märkä rätti vasten sitä punavihreää muutoshalua, joka oli vaalien yhteenlaskien vahvin viesti.

Politiikan pitäisi olla linjavalintoja, joiden suunnat vahvistetaan vaaleissa, eikä ainoastaan koalitiohallitusten kompromissien hierontaa hinnalla millä hyvänsä.

Sitä paitsi oppositio on demokratiassa olennainen ja arvostettava asema.